Joka vuosi tunnen tänä päivänä yhä enemmän iloa ja samalla jo luopumisen tuskaa. Iloa siitä, että olemme saaneet pidettyä lapset hengissä jo näinkin monta vuotta (ei todellakaan ole itsestään selvää) ja luopumisen tuskaa, koska vuosi vuodelta ollaan lähempänä sitä päivää kun he lähtevät kotoa. Pikku Murut ovat syntyneet samana päivänä, ilman suunnitelmallisuutta, ilman käynnistyksiä – he vain päättivät, että samana päivänä on hyvä syntyä. Kun veli vietti 2-vuotissyntymäpäiviään, sai hän samanaikaisesti lahjaksi pikkusiskon. Tämä päivä on sellainen, että selkääni sattuu vieläkin kun edes ajattelen synnytyksiä.
Joka vuosi tämä päivä on minulle erityisen merkityksellinen ja jotenkin myös hämmentävän tunteellinen. En myöskään koskaan tahdo saada nukuttua kunnolla. Kello on 01 yöllä ja uni ei tule. Sitä alkaa miettimään millainen äiti on ollut ja millainen olisi voinut olla. Ovatko lapset oppineet kotoaan niitä hyviä asioita, joiden avulla siivet kantavat elämässä. Millaisen roolimallin on antanut lapsilleen.
Joka kerta kun alan miettimään näitä asioita enemmän alkaa päässäni soimaan Abban vanha kappale Slipping through my fingers.
“Schoolbag in hand, she leaves home in the early morning
Waving goodbye with an absent-minded smile
I watch her go with a surge of that well-known sadness
And I have to sit down for a while
The feeling that I’m losing her forever
And without really entering her world
I’m glad whenever I can share her laughter
That funny little girl
Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
Do I really see what’s in her mind
Each time I think I’m close to knowing
She keeps on growing
Slipping through my fingers all the time
Sleep in our eyes, her and me at the breakfast table
Barely awake, I let precious time go by
Then when she’s gone, there’s that odd melancholy feeling
And a sense of guilt I can’t deny
What happened to the wonderful adventures
The places I had planned for us to go
(Slipping through my fingers all the time)
Well, some of that we did but most we didn’t
And why, I just don’t know
Slipping through my fingers all the time
I try to capture every minute
The feeling in it
Slipping through my fingers all the time
Do I really see what’s in her mind
Each time I think I’m close to knowing
She keeps on growing
Slipping through my fingers all the time
Sometimes I wish that I could freeze the picture
And save it from the funny tricks of time
Slipping through my fingers
Slipping through my fingers all the time
Schoolbag in hand she leaves home in the early morning
Waving goodbye with an absent-minded smile”
Ja aina se ajattelu päättyy itkuun, niin nytkin. En olen viimeiseen 10 vuoteen onnistunut kuuntelemaan tätä kappaletta ilman valtavaa kyynelvirtaa. Kunpa sen jotenkin tietäisi etukäteen, että lasten tulevaisuus olisi valoisa.
Aamulla heräämme Ison Murun kanssa kukonlaulun aikaan täyttämään kakkua ja tekemään aamiaista, jotta saamme ihanat pienet mukaan aamusaunaan ja -uinnille aamiaisen jälkeen. Sen jälkeen lähdemme yhdessä sankareiden kanssa heidän toivomustensa mukaan reissailemaan päiväksi.
Se rakkauden määrä mitä lapsia kohtaan tuntee on ääretön, huolen määrä on vielä suurempi ja siitäkin huolimatta hermot palavat joka ainoa päivä. Sitä kai se vanhemmuus sitten on!
7 comments
Niin tuttuja tunteita, ja kyllä laulu kirvoitti kyyneleet täälläkin, kun luin sanat.
Lapseni ovat yli kolmekymppisiä, mutta äitiys ei silti lopu. Tavoitteeni oli aina kasvattaa heistä onnellisia ihmisiä, jotka osaisivat löytää asioista myönteiset puolet ja mahdollisuudet, ja nauttia elämästä. Se näyttää onnistuneen, ja samanlaisia ovat heidän ystävänsäkin. Muistan silti hyvin tuon huolen heidän ollessaan lapsia ja nuoria aikuisia, kun elämä ei ollut vielä löytänyt suuntaa. Tie ei ole ollut suoraviivaista kulkua onnistumisesta toiseen, vaan aitoa elämää mutkien kautta.
Onneksi turha ihanteellisuus on karsiutunut omasta ajattelustani.
Onnellista kesää!
Miten ihana kuulla onnistumisia. Nyt vasta sitä ymmärtää miten pienistä asioista kaikki voi olla kiinni ja miten valtavan onnellinen voi olla tuossa sinun tilanteessasi kun kaikki on mennyt maaliin vaikkakin mutkien kautta, kuten kaikilla aivan varmasti.
Täydellinen äitihahmo on varmasti todella kaukana minusta, mutta rakkautta ei puutu ja siksi tämä varmaan onkin niin vaikeaa <3
Ihanaa kesää myös sinulle VIrpi!
Kiitos tästä kauniista kirjoituksesta ja onnittelut pienille muruillesi, mikä uskomaton sattuma, että he ajoittivat saapumisensa tällä tavoin. Samaistun joka ikiseen tunteeseen, niin itkuun ja rajattomaan rakkauteen kuin siihen jokapäiväiseen hermojen menettämiseenkin. Eipä kirjoitustasi voinut kyyneliin liikuttumatta lukea.
Kiitos vielä erikseen hienosta Pori-vinkkikirjoituksestasi Jazzeja ja asuntomessuja ajatellen: nyt minun ei tarvitse tehdä sellaista ystävilleni erikseen. Meillä on täällä paljon hienoa!!
Kiitos, kerroin onnittelut lapsille! 🙂 Meillä todellakin on täällä paljon hienoa, kun vain muistaisi välillä katsoa asioita eri vinkkelistä kuin yleensä, niin löytyisi vielä paljon lisääkin. Kesä on niin ihanaa aikaa kun lastenkaan kanssa ei tarvitse kiristellä hampaita mistään kouluasioista, yllättävän paljon vaikuttaa tähän arjen soljuntaan joka tuntuu aika lailla pehmeämmältä nyt. Parempi keräillä voimia syksyä varten 😉
Ihanaa Pori kesää <3
Aivan ihana postaus Johanna, ja onittelut murusillesi:) Ja tuo Abban laulun sanoitus on niin hieno. Oma lapseni on jo aikuinen, mutta muistan samantapaiset ajatukset.
Kiitos <3 Se on kieltämättä todella koskettava tällaiselle herkkikselle. Miten sitä ikinäkään selviää tästä kaikesta 🙂
Niin kauniisti kirjoitettu, Johanna!